Kotia tekemässä

– No hay nadie.

Täällä ei ole ketään. Viikonlopun yrittäjyyskurssin vetäjä pysäyttää tylsistyneen oloisena auton Salinaksen ja Guarandan välissä sijaitsevan kylän koululle, jossa opetetaan tänään kirjanpitoa. En ole yllättynyt paikan tyhjyydestä, sillä minua varoiteltiin etukäteen ecuadorilaisten kummallisista aikakäsityksistä. Toiset eivät vain osaa saapua paikalle ajoissa, tai ehkä tässä on enemmänkin kyse asioiden laittamisesta tärkeysjärjestykseen. Lehmät, lapset, leipätyö ja karnevaalit ennen koulua. Karnevaalit, jotka loppuivat tiistaina, vaikuttavat kuulemma edelleen ja monen mielessä ne loppuvat vasta tämän viikon sunnuntaina. Kokonaisia koulupäiviä on peruutettu, joten ei liene ihme, että aikuisetkin lintsaavat. Tee olosi mukavaksi, hoen itselleni. Löydän koululuokan nurkasta 7. luokan sosiaalitiedon oppikirjan, jota asetun lukemaan muovituolille, kylmään luokkaan. Ecuadorin historiaa, tämäpä kiinnostavaa. Tunnin päästä paikalle ilmestyy kahdeksan oppilasta. Aloitamme oppitunnin. Parin tunnin aikana ilmestyy pari lisää. Loput 8 eivät ikinä saavu.

Vieraaseen kulttuuriin sopeutuminen vaatii huumorintajua. Olen ollut viikon Salinaksessa, enkä voi valehdella, että tuo viikko olisi ollut pelkästään helppo. Vaikka vuoristomaisemat saavat edelleen ihoni kananlihalle ja sydämeni väreilemään ja ihmisten ystävällisyys on suloista, yhtä tuttuja tunteita ovat ärsytys, ahdistus, yksinäisyys, asioiden hallitsemattomuus, turhautuneisuus, avuttomuus, väsyneisyys, ikävä ja itsenäisyyden kaipuu. Vieraita oloja vastaan taistelevat sekä keho että mieli. Erilainen ruoka, bakteerit, ilmasto, vuoristo-olosuhteet ja kylmyys koettelevat kroppaa. Jatkuva jääkaappilämpötila, noin kymmenen astetta, sekä sisällä että ulkona on vierasta suomalaiselle. Olen toistaiseksi selvinnyt parhaiten vaatevarastollani ja kerrospukeutumisella, makuupussilla ja kuumalla suihkulla. Osittain helpottava, vaikka myös kammottava tieto on se, etten ole ainoa, joka kärsii kylmyydestä ja hallitsemattomasti vuotavasta nenästä. Samalla tavalla taloissaan palelevat myös vuoristossa asuvat paikalliset. Astetta vaikeampaa kylmyyttä on sietää neljättä päivää kestävän ruokamyrkytyksen kourissa ja kun olo on väsynyt ja yksinäinen ympärillä pyörivistä ihmisistä huolimatta. Kouristelevan mahan ja mielen kanssa edes kuumavesipullo ei jaksa kovasti ilahduttaa.

Vuoristoilman haasteet ovat oma juttunsa, vaikken enää olekaan kokenut samanlaisia vuoristotaudin oireita, päänsärkyä ja janoa kuin Quitossa. Sen sijaan pienikin ylämäki tai pidempi kävely saa hengästymään niin, että on pysähdyttävä haukkomaan happea pariksi minuutiksi. Kuukaudessa kuulemma kunto kohoaa ja keho tottuu, jos jaksaa päivittäin liikkua. Nyt olen jo huomannut, että kävely helpottaa, mitä pidempään jaksaa tarpoa. Pikkuhiljaa, siis.

Elämänmuutos on kuitenkin isoin tavoissa ja tottumuksissa, elämänrytmissä, sallitussa ja kielletyssä, paheksutussa ja toiveissa, jotka kohdistuvat minuun. Suomalaisuus, antropologia ja toimittajuus on useimmiten vau. Mieltä myllertää. Onnistun töksäyttelemään asiat puheessani liian suoraan, vaikka yritän olla kohtelias. Vieras kieli on oma haasteensa, vaikka myös erityisen kiinnostava. On erityisen tärkeää erottaa puheessaan tyttö- ja poikalampaat (oveja ja bodego), kunnioittaa vanhuksia, muistaa painotukset ja ymmärtää, että kaikki eivät ymmärrä espanjaani ja toiselle ulkomaalainen tyttö tarkoittaa helppoa saalista. Myös paikallisia ujostuttaa ja kummastuttaa, miten puhua minulle. Lainauskulttuuri kukoistaa. Olen velkaa jo kolmelle yrittäjälle, koska en tajunnut kantaa mukanani tasarahaa. Hevosen satulan etsimiseen menee viikko, ja lopulta se löytyy naapurista. Siinä ajassa hevonen on kadonnut, siirretty toiselle puolelle lähikukkulaa lehmien mukana. On asioita, joissa vastaanpaneminen ei hyödytä. Kun henkilöautoon ahtautuu viiden sijasta kahdeksan ja lavalliseen maastoautoon, caminonetaan, 29 kyydin tarvitsijaa, ei auta itkeä pelkäävänsä ahtaita tiloja ja ilmoittaa, että Suomessa ei saa tehdä näin. Kun kaikki muut juovat samasta lasista, miten voi kieltäytyä juomasta, kun on hirveä jano ja pyörryttää. Monessa tilanteessa oma hämmennys ja reaktiot ovat naurun kohde. Sairaana ja väsyneenä siihen on vaikea suhtautua.

Suurin osa asioista ei kuitenkaan liity varsinaisesti kulttuuriin, ihmisten vuorovaikutukseen ja kanssakäymiseen, vaan käytännön asioihin, sellaisiin, joita kohtaisin myös asuessani vieraassa perheessä Suomessa tai uudessa työpaikassa. Eräänlainen kulttuurishokki kyllä, mutta kyse on isommistakin asioista, joka koostuvat pienistä elämän ja arjen muutoksista. Maahanmuuttajalla itsestäänselvyyksiä ei ole. Mistä voin ostaa vettä, mistä ruokaa, mitä täältä jääkaapista saa ottaa ja missä ovat jauhot, hiivat ja miten tämä lukko toimii? Edellisyönä suunnittelin jo hetken jääväni nukkumaan ulko-oven ulkopuolelle koiran kanssa, kun en kymmenen minuutin jälkeen ollut onnistunut avaamaan kotiovea. Onneksi avuttomuuteen auttaa aika ja tutustuminen, ahkera kyseleminen, rohkeasti itsensä nolaaminen ja naurunalaiseksi saattaminen, asioista keskustelu. Nyt olen jo vähemmän eksyksissä kuin viikko sitten, kuukauden päästä pystyn ehkä jo olemaan hyödyksi työpaikallakin. Kotikin syntyy vähitellen.

Kun koti-ikävä yllättää, uuden koiraystävän rapsuttaminen auttaa.