(Epä)mukavuusalueelle

Haaveilu, unelmointi ja työskentely unelmien hyväksi saa ihmisen aktivoitumaan, innostumaan ja heräämään. Olen tuntenut olevani viimeisen syksyn erityisen elossa, nauttinut hetkestä, kotoisasta kulttuurista, kodin lämmöstä, viihtyisästä työstä, läheisten ihmisten läheisyydestä ja koirani tuoksusta. En osaa sanoa, miten suuri osa siitä on liittynyt siihen, että olen tietänyt pian astuvani aivan toisenlaiseen todellisuuteen. Itselläni on pitkään ollut haaveena nähdä maailmaa, ymmärtää erilaisia kulttuureja, ihmisiä, toimintapoja, elämää muualla. Selvittää, ovatko ihmiset lopulta kovinkaan erilaisia, vaikka toinen olisi syntynyt viidakossa tai vuoristosairaalassa ja toinen länsimaalaisen hyvinvointikeskuksen konemaisessa ympäristössä. Haluan olla hyödyllinen, avata silmäni, nähdä sen, mikä on helppo olla näkemättä. Mutta mitä unelmien toteuttaminen ja vapaaehtoistöihin lähteminen edellyttää? Työttömyyttä, aikuisia lapsia, irrallisuutta omasta arjesta, hajonnutta parisuhdetta, yksinäisyyttä?

Maailmalle lähteminen ei aina ole ihan yksinkertaista, ja siihen tarvitaan muutakin kuin lentolippu. Siitä kertovat ne lukuisat kommentit, joita kohtasin viimeisimpinä kuukausina Suomessa ennen lähtöäni. Apteekissa vanhempi naisfarmaseutti huokaisi pitkään ja syvään, kun kerroin päämäärästäni. Hän sanoi ihailevansa minua suuresti – olin toteuttamassa hänen unelmaansa, sitä jota hänen oli omien sanojensa mukaan jo liian myöhäistä toteuttaa. Ihmettelin ääneen, että mistä hän oikein puhuu, vaikka tiesin kyllä mielessäni. Silti tiedän hänen ikäisiään naisia, jotka ovat lähteneet maailmalle tai vapaaehtoistöihin kuten minäkin. Toisaalla, retkitarvikeliikkeessä miesmyyjä otti päästään lippalakkinsa ja kumarsi näyttävästi, kun sanoin lähteväni yksin vapaaehtoistöihin korkealle vuoristoon. Huokauksia, haikeutta, hymyjä, kannustusta, epäuskoa, pelkoa puolestani. Noin minäkin haluaisin tehdä, on ollut yleisin kommentti.

En syytä ihmisiä rohkeuden puutteesta tai saamattomuudesta. Vapaaehtoistyöpaikan löytäminen ei välttämättä ole ihan helppoa, kun usein pitää tietää elämäänsä eteenpäin yli vuodeksi, eikä oikean paikan saaminenkaan välttämättä ole selvyys. Välillä omakin haaveeni Kolumbuksen jalanjäljissä kulkemisesta ja antropologisesta ymmärtämisestä kaukana kotoa on ollut hilkulla hukkua rutinoituneeseen arkeen ja elämään – on helppo olla siinä, missä on. On vaikeampaa lähteä ja helpompaa keksiä verukkeita sitä vastaan, miksei heittäytyisi toisenlaiseen elämään. Taidan olla pähkähullu, olen miettinyt monta kertaa tätä lähtöpäivää edeltävinä kuukausina.

Kehitysmaahan? Siellä on varmasti jännittävää, mutta myös vaarallista, likaista, epämukavaa. Muistan vaihto-opiskeluaikani kieli- ja kulttuuritaidottomuudesta johtuvan kömpelyyden, asioiden hallitsemattomuuden ja epävarmuuden. Kun asiat ovat päällisin puolin hyvin ja paikoillaan – hallittavissa – miksi niitä haluaisi muuttaa? Pehmeällä kotisohvalla, keskellä omaa, tuttua materiaalista elämää ja rakkaiden ihmisten ja lemmikkien seurassa – niin on ennen kaikkea mukavaa olla. Onneksi haaveet eivät vanhene, eikä utelias luonteeni anna periksi. Onneksi myös niin moni on jaksanut kannustaa minua tarttumaan tilaisuuteen, joka jo lähtökohtaisesti sisältää monia pelottavia ulottuvuuksia. Silti oivalsin, että on mahdollista elää sellaista elämää, josta on aiemmin uskaltanut vain hiljaa haaveilla. Se vain vaatii päättäväisyyttä, epämukavuusalueelle astumista ja sen muistamista, että haaveissaan eläminenkin voi tarkoittaa epämiellyttäviä kokemuksia ja yllätyksiä. Ensimmäinen haaste onkin turvallisen tuntuisesta arjesta irti päästäminen.