Kylä kuin kansalaisopisto

Minua jaksaa ihmetyttää, että asumassani vuoristokylässä on monipuolisempi kulttuuri, liikunta- ja tapahtumatarjonta kuin useimmissa Suomen pikkukunnissa. Salinas on tapahtumatarjonnaltaan kuin kaikensortin sivistystä kansalle tyrkyttävä kansalaisopisto. Lähes joka viikko kylään saapuu uusia opettajia (joko vapaaehtoisia tai palkattuja), jossain yhteistilassa on alkamassa uusi kurssi tai jotakin tulevaa tapahtumaa kuulutetaan kaduilla ja radiossa. Salinaksessa suunnitellaan, ideoidaan ja innostutaan joka viikko. On englannin, italian ja ranskan kursseja, on aerobiccia, valokuvausta, radiotyötä, salsaa, tietotekniikkaa, teatterikursseja, kokkauskursseja, erilaisia käsityöpajoja. Viikonloppuna täällä oli intensiivinen atk-kurssi, tänään illalla alkavat valtion tukemat aerobic-tunnit, huomenna käynnistyy kieltenopetus samaan aikaan, kun olen itse opettamassa parisalsaa, perjantaina suunnitellaan nuorten liiku ja leiki –työpajaa, jonne ovat tervetulleita myös aikuiset. Ja kaikki tämä vieläpä osallistujilleen ilmaiseksi! Muita toteutumassa olevia projekteja ovat kylän papin, isä Antonion, kauan haaveilema sauna- ja hierontakeskus hotellin yhteyteen sekä talvipuutarha. Kuulostaako kehitysmaalta?

Mutta tietysti jokin mättää. Se jokin on osallistujamäärä. Kurssit on tarkoitettu aina kaikille iästä ja sukupuolesta riippumatta, mutta yleensä lähinnä samat naamat eli aktiivisimmat nuoret ilmestyvät paikalle. Osittain osallistumattomuus on eräänlainen köyhyyden ilmenemismuoto. Köyhyyden, joka on kytköksissä rahan kautta myös aikaan ja sosiaaliseen pääomaan. Ecuadorin maaseudulla köyhyys ilmenee niin, että vähempävaraisilla ei ole aikaa vapaa-ajanviettoon tai esimerkiksi osallistumiseen yrittäjyyskursseille tai muuhun itsensä kouluttamiseen. Köyhempien on pakko työskennellä aamusta iltaan eläimien, yrityksen tai maanviljelyn parissa, perustaa suurperhe eräänlaiseksi sosiaaliturvaksi ja viettää kaikki aikansa hankkiakseen ruokaa perheelleen tai korjaamalla talon kattoa. On helppo havaita, että Salinaksessa pidetyille ilmaisille kursseille päätyvät usein ne kaikkein varakkaimmat tai ne, joilla jo on ennestään sosiaalista ja taloudellista pääomaa ja sitä kautta myös mahdollisuutta päättää ajankäytöstään. Ne, jotka eniten kursseja tarvitsevat, kiertävät ne kaukaa. Mielestäni tämä on keskeinen yhteiskunnallinen ongelma, joka näkyy myös esimerkiksi katukauppiaiden elämässä. Pohjalta on vaikea nousta ilman apua, kun omaa elämää ei voi laittaa tauolle itsensä kehittämisen ajaksi.

Seuratessani Salinaksen kurssien ja projektien – myös yrittäjyyshankkeemme – toteuttamista, olen toisaalta päätynyt siihen, että myös hyvävaraisempien ecuadorilaisten osallistumista on äärimmäisen vaikea ennustaa. Olen pitänyt Salinaksen naisille aerobictunteja parin kuukauden ajan heidän omasta aloitteestaan. Aloittaessani vein mainokset kylän keskusaukiolle, tein spotin radioon ja laitoin sanan kiertämään. Moni innostui, puhuttiin, että nyt läskit lähtevät liikkeelle ja syödään terveellisemmin. Haaveiltiin ja hössötettiin, niin kuin naiset nyt yleensä jaksavat ulkonäöstään paasata. Jonkin verran väkeä päätyi ensimmäiselle tunnille; olivat edelleen innostuneita ja yhtä moni oli valmis tulemaan toistekin. Viikot kuluivat, mutta keskimääräinen maanantai-illan tuntini osallistujamäärä jäi kahteen ihmiseen. Samoin kävi radion kolmen hengen uutislähetyksellemme – vaikka kiikutin edellisenä päivänä uutisankkurillemme keräämäni uutismateriaalin ja istuin aamulla puoliseitsemältä kuuntelemaan lähetystä, useimmiten radiosta tuli vain paikallista kansallismusiikkia, ei uutisia. Samaan ongelmaan tukahtui myös toinen radio-ohjelma, jonka kehittämisessä minun piti auttaa paikallista tyttöä. Alussa jaksoin aina mennä sopia tapaamisia ja mennä paikalle ajoissa, mutta pian tajusin, ettei hän parin tapaamisen jälkeen aio enää tulla paikalle. Aina oli jotain tärkeämpää; töitä, opiskelua, kavereita. Harmillisinta oli, että kyseessä oli kuitenkin hänen ohjelmansa, ei minun.

Samanlainen sitoutumisen puute yltää myös ecudorilaiseen työkulttuuriin – ei vain itsensä sivistämiseen ja harrastuksiin. Hankkeemme arviointia varten tekemäni nettikyselyn mukaan 85% vastaajista on sitä mieltä, että yleinen motivaatio on laskenut hankkeen aikana. Samasta ilmiöstä kertoo keskimääräinen paikallisen yrityksen historia. Joka toinen viikko kylään syntyy jokin uusi yritys, yleensä nuoren aikuisen perustama ravintola, baari tai pitseria. Aivan yhtä usein joku niistä kuolee – yleensä siksi, että niiden pitäjät kyllästyvät tai keksivät uuden harrasteen tai projektin itselleen. Jos haluaa käydä ulkona illalla, pitää kiertää koko kylä nähdäkseen, mikä paikka tänään on auki. Tai katsotaanpa ulos ikkunasta pitkällä bussimatkalla Ecuadorin halki. Yli puolet taloista näyttävät siltä, että sen rakentajalta loppui maali tai rahat kesken.

Voin vain kysyä itseltäni, mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu? Kuka syö ihmisten motivaation? Mikä saa ihmisen käyttäytymään kuin hukassa olevan teini-ikäisen? Mikä tekee salinalaisten osallistumisesta yhtä haurasta kuin suomalaisten uudenvuodenlupaukset? Onko kyläläisillä sittenkin liikaa valinnanvaraa – onko kurssitarjontaa liikaa? Miksi yrittäjyyskoulutuksen aloittaa kaksikymmentä ihmistä, mutta lopettaa 10? Jos Salinas oikeasti olisi kansalaisopisto, sillä ei olisi kurssi-ilmoittautumista saati edes säännöllistä lukuvuotta. Se olisi pikemminkin lapsenkengissään oleva instituutio, joka innostuu kaikesta, haalii itselleen tekemistä ja ohjelmaa, mutta ei jaksa oikeasti paneutua mihinkään. Mikään ei valmistu. Myös osallistujia tuntuu vähentävän eniten kaikenlaisen pitkäjänteisyyden, sinnikkyyden ja sitoutumisen puute.

Kuka opettaisi ecuadorilaisille, että pitkäjänteisyys tarkoittaa sitä, ettei anna heti periksi, vaikkei heti saavutakaan haluamaansa tavoitetta? Että kun ihminen haluaa jotain, niin hänen on oikeasti oltava valmis tekemään työtä sen eteen – viikko viikon ja päivä päivän jälkeen? Pitkäjänteisyys ja motivoituneisuus on niitä työelämän tosiasioita, joita ilman ei tuloksia saavuteta. Niitä ei liioin voi ulkopuolelta tyrkyttää, sillä intohimo tehdä asioita ja sietää epäonnistumisia syntyy sydämessä. Tärkeintä olisi ymmärtää, että yritysmaailma ei ole viikonlopun mittainen minikurssi, vaan koko elämän projekti. Silloin ei riitä, että alku on alkanut lupaavasti.

Loppuiko rahat vai motivaatio? Suurin osa Ecuadorin taloista näyttää siltä, että jotain jäi kesken.

About these ads

Yksi vastaus artikkeliin ”Kylä kuin kansalaisopisto

  1. Hieno kirjoitus! Harmi, ettei motivaatio aina riitä täkäläisillä asioiden loppuun viemiseksi. Vaikkei se aina täälläkään riitä esim. meidän alakerran suihkutilat vieläkin ”under construction”. Huoh…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s